The X-Files

Kultaisella 90-luvulla, kun ufot ja kaikenlaiset paranormaalit jutut olivat muutenkin all the rage, X-Files oli jotain elämää suurempaa. Niinä päivinä kun ei puhuttu siitä kehen Ridge edellisiltana sekaantui, keskusteltiin ala-asteen välitunneilla alien-invaasiosta ja ihmiskokeista.

Yhdeksän vuoden esitysajan aikana (93-02) jäi väistämättä monta jaksoa näkemättä mm. typerien nukkumaamenoaikojen vuoksi, ja viisi vuotta sitten päätimme kaveriporukalla katsoa koko sarjan läpi once and for all. Projekti hieman venyi ja matkan varrella katsojakuntammekin hupeni, mutta nyt koko sarja on viimein purkissa.

Failien viehätys ei onneksi ole kadonnut mihinkään iän ja ajan hampaissa, vaan karkkia se on vieläkin. Se, että suurin osa jaksoista on täysin irrallisia tarinoitaan, missä edes hahmojen suhteet eivät kehity mihinkään jatkoa ajatellen, on tosin nykysarjojen menoon tottuneena vähän puuduttavaa.

Pikkupoikana vahvasti ikärajan alapuolelta katseltuna sarja aiheutti karmeita pelkotiloja, mutta tänäpäivänä se edustaa aika lievää horroria. Silti edelleen on hyytävää kuunnella pikkuhumanoidien askelia pimeissä käytävissä, tai odottaa murhanhimoisten kylähulluveljesten nousua natisevia rappusia pitkin. Hirviöt ovat kyllä jo ehkä vähän ankeita:

Vähän päälle kahteensataan jaksoon mahtui n. 60 pääjuonta kuljettavaa jaksoa, jotka tavallisesti olivat useamman jakson mittaisia isomman budjetin ilotulituksia. Se oli pienenä loistava tunne, kun huomasi heti jakson alkukuvista, että nyt on tosi kyseessä: kohta musta öljy nousee ihmisten silmiin, ufot kaappaavat viattomia amerikkalaisia ja Syöpämies polttaa kartongin Morleysiä. U know, the real shit.

Pääjuonta paljastettiin vähän kerrallaan eri puolilta ja petoksen verholla häivyteltynä siten, että kokonaiskuvan saaminen oli tasan yhtä vaikeaa kuin mitä sen oli tarkoitus olla Mulderillekin. Toisin kuin Lostissa, jossa taustalla piilevällä totuudella piinattiin katsojia loputtomiin, X-Fileissä oikeasti on aivan koherentti ja jännä taustatarina selvitettävänä, joskin sen kaikkien lonkeroiden yhteennivomiseksi tarvitsi ainakin viideksi vuodeksi venähtäneen katseluajan jälkeen Wikipediaa.

Totuus kuitenkin todella on siellä jossain, ja katsojalle annetaan mahdollisuus sen löytämiseen itse. Sarjan tavaramerkiksi ja ikuisuusvitsiksi muodostui se, että vaikka asioita nähtiin ja totuutta pikkuhiljaa paljastettiin, mitään ei koskaan saatu todistettua. Ei ikinä. Mulderin ja Scullyn ristiretki oli loputonta todisteiden etsimistä ja kadottamista.

Kenties mikään pätkä ei vangitse koko sarjan olemusta niin hyvin kuin tämä hellyyttävä kaksiminuuttinen. Enjoy if you wish:

 
Yksittäisten hirviöjaksojen laatu vaihteli briljantista paskaan ja juonijaksot olivat enimmäkseen rautaa, mutta aivan kaikkein parhaita episodeja sarjassa olivat ehdottomasti ne harvat yksittäiset kieli poskella tehdyt läppäjaksot, joissa tekijät pääsivät estoitta irroittelemaan ja pitämään hauskaa hahmoillaan sarjan uskottavuudesta piittaamatta.

Nykymuotoisissa sarjoissa, joissa jaksot eivät ole niin irrallisia, tällaista ei voida viedä yhtä pitkälle. Mm. päähenkilöiden hupaisa lomailu Hollywoodissa, Cops-sarjan jaksoksi naamioitu episodi, Jose Chungin hulvattomat ufosieppaustarinat, sekä Mulderin ruumiinvaihto perverssin nilkin kanssa, joka viettelee Scullyn sänkyyn jäävät tv-historiaan camp-taiteena.

Mulderin ja Scullyn välille luotiin sarjan aikana väkisin rakkaussuhde, mille mikään tapahtuma ei varsinaisesti luonut mitään pohjaa. Scully on Mulderille aivan liian tylsä ja Mulder Scullylle aivan liian far out. Mutta kun tuotantoyhtiö päättää, että katsojat haluavat päähenkilöille suhteen, niin sittenhän sellainen on tehtävä.

Jos kerran on pakko ympätä väkisin mukaan romantiikkaa, niin paljon mieluummin olisin nähnyt Mulderin pariutuvan kuumaakin kuumemman YK-kontaktinsa Marita Covarrubiaksen kanssa:

Scullylle olisi ollut loogisempana suhdevaihtoehtona toinen skeptikkoagentti John Doggett, jolle taas naurettavasti lämmiteltiin sarjan viimeisellä kaudella Monica Reyesia, joka puolestaan oli aivan liian tyttömäinen totiselle Doggetille. Katsojalukujen laskiessa Scully olisi voinut herätä Skinnerin vierestä. Enter 10^th season!

Koska suurin osa jaksoista oli omia itsenäisiä tarinoitaan, niin vierailevien näyttelijöiden määrä nousi valtavaksi. Nyt kun 90-luku on kaukana takanapäin, niin on siistiä spotata jaksoista näyttelijöitä, joista tuli tunnettuja vasta myöhemmin, kuten Lucy Liu ja Jack Black. Lostista tuttuja naamoja tipahtelee hauskasti vastaan ainakin 10.

Nyt kun tämä projekti on ohi, niin olen havahtunut taas siihen kuinka älyttömän paljon televisiomaailmassa on vielä jäljellä mahdollisesti loistavia sarjoja, joita en ole nähnyt, kuten Sopranos, Dexter, Mad Men yms. yms. Koska viime yönä unirytmini meni viimeistään jo täysin överiksi (06:00-16:00), niin päätin käydä hakemassa tuplapäkin Pepsi Maxia ja valvoa huomisiltaan Rooman ykköskauden parissa. Mitähän tästä seuraa.